Kuinka pitkään tästäkin ajasta haaveilin, kuinka kauan haaveilin vauvasta ja siitä arjesta mitä vauvan kanssa tulen viettämään. Kuinka paljon minulla olikaan ajatuksia ja haaveita tästä ajasta. Millaista arki tulisi olemaan, kuinka ihanaa olisikaan viettää aikaa isompien tyttöjen ja vauvan kanssa, yhdessä. Eihän se sitten mennyt yhtä ruusuisesti kuin kuvittelin. Poika on nukkunut huonosti, tytöt on tapellu enemmän kuin ikinä ja vaikka kesä meni hujauksessa, päivät olivat pitkiä yksin lasten kanssa. Olin niin väsynyt ja välillä niin ahdistunut kaikesta ja kaikista. En oikeastaan nauttinut kesästä juurikaan siksi, koska oli minun makuuni ihan liian kuuma. Poikakaan ei nukkunut hyvin lämmössä. Ei pystynyt tekemään mitään, eikä olisi jaksanutkaan, koska lämpö vei viimeisetkin voiman rippeet.
Olen kokenut ahdistuksen, riittämättömyyden ja masentuneisuuden tunteita jo pidemmän aikaa. Olen miettinyt miten saisin purettua tämän kaiken ulos, oksentaa kaiken pahan olon, mielen ja ahdistuksen pois tästä kropasta, jossa en edes viihdy. Oma peilikuvanikin oksettaa minua tällä hetkellä. Mutta en tietenkään jaksa tehdä asian eteen mitään ja siitä ahdistun lisää. Minä kun olen niin huono puhumaan kellekään näistä asioista. Ajattelen, että en halua omilla ongelmillani vaivata ketään. Kaikki se paha olo on ollut sisälläni jo kauan, eikä siitä kukaan tiedä. Enhän minä sitä ole kenelläkään ulospäin näyttänyt. Ajattelen, että kenellä nyt muka kiinnostaisi?
No, mikä sitten ahdistaa? Voi, kun tietäisi mistä aloittaisi. Sitä kun on itse haaveillut sen vauva-arjen olevan helppoa, ihanaa ja ruusunpunaista mössöä. En osannut kahden helpon vauva-arjen jälkeen odottaa mitään muutakaan. Mutta kun sieltä pilvihattaran päältä tipahtaa naama edellä kuralätäkköön. Siltä se on ajoittain tuntunut.
Keväällä ja kesän korvilla minulla oli vielä energiaa touhuta, siivota, sisustaa ja käydä lenkillä sekä ystävien luona kylässä. Olin hormonihuuruissani energiaa täynnä. Jaksoin nousta hyvin yöllä imettämään poikaa ja herätä aikaisin keittämään kahvia muiden vielä nukkuessa. Lenkillä jaksoin käydä useamman kerran viikossa. Tuosta ajasta tuntuu olevan ikuisuus, akku ei ole latautunut ja prosentit tuntuvat valuvan alaspäin yhtä nopeasti kuin hiekka tiimalasissa. Olen elänyt kuin jossain sumussa. Tämäkin useimmille äideille tuttua, vauvasumu. Lauseet jäi usein kesken, en löytänyt oikeita sanoja ja tavarat oli usein hukassa.
Kesällä vietin paljon aikaa yksin lasten kanssa miehen ollessa töissä usein 9-17.30, kuutena päivänä viikossa. Kun perheessä on vauva, tuleva eskarilainen sekä kaksi esiteini-ikäistä, ei hommat ihan hevillä lopu. Minulla iski aivan ääretön henkinen ja fyysinen väsymys, riittämättömyydentunne ja ahdistus kodin siisteydestä, omasta kropasta ja siitä, että pitäisi tehdä sitä, tätä ja tuota. Olla maailman paras äiti lapsilleni, hyvä äitipuoli, pitää koti siistinä ja jaksaa kahvitella ystävien ja sukulaisten kanssa. Olla tiputtanut raskauskilot ja näyttää jo siltä, että en olisi koskaan synnyttänytkään. Kaikki tämä yhteensä loi minulle aivan järjettömät paineet. Lisäksi somen suurkulutus loi omat lusikkansa soppaan. Siellä kun kaikki näyttää kaikilla muilla olevan niin hyvin, täydellistä. Kesän pisin viikko oli kun mies oli kalareissulla kuusi päivää. Vaikka kävin parin yön reissun kotikonnuilla vanhempieni luona, tuntui se viikko yhtä pitkältä kuin nälkävuosi.
Kesällä koin myös unettomuutta ja valuin välillä sänkyyn vasta reippaasti puolen yön jälkeen. Seuraavana päivänä kaivoinkin unihiekkaa silmistäni vielä iltapäivälläkin. Kun lasten kesäloma alkoi olemaan loppusuoralla, haaveilin jo alkavasta arjesta ja tietystä rytmistä. Silloin omankin elämän saisi joten kuten takaisin raiteilleen. Jäisin pojan kanssa kotiin lasten aloittaessa koulutaipaleensa ja yhden aloittaessa esikoulun. Mies jatkaisi töitään kuutena päivänä viikossa yli neljänkymmenen kilometrin päästä kotoa. Mies veisi tytön eskariin ja minä hakisin.
Huomasin lapsillakin olevan välillä tylsää, varsinkin silloin jos kaverit olivat lomareissuillaan tai leireillä. Ne hetket kun piti rauhoitella masuvaivaista vauvaa, keksiä samaan aikaan tekemistä kuusivuotiaalle ja yrittää rauhoitella teini-ikäistä kavereiden vähyydestä, olivat vaikeita. Silloin itku oli todella herkässä. Lisäksi olisi pitänyt tehdä ruokaa, pestä pyykkiä ja tehdä muita kodinaskareita. Olisin siinä hetkessä kaivannut kahdeksaa kättä ja kolmea suuta, jotta olisin saanut kaikki tyytyväisiksi. Siinä myös huomaa, kuinka itse jää unholaan. Kotona riekuin usein pelkissä alusvaatteissa, karvat rehottaen ja tukka paskaisena. Ei jaksanut välittää miltä näyttää, koska oltiin koko ajan kotona. Lapsetkin ihmettelivät kun riekuin puolialasti heidän kavereiden ollessa meillä kylässä. En jaksanut välittää. Ajatus siitä, että lähtisi jonnekin kauppakeskukseen pyörimään, alkoi oksettaa. Ei kiitos. Linnottauduin suurimmaksi osaksi ajasta kotiin. Siinä kun katsoo sitä paskaista kämppää 24/7, ahdistuin lisää.
Olen monesti kuullut muilta äideiltä, että ei kannattaisi ottaa paineita kodin siisteydestä tai mistään muustakaan vauvavuotena. Vauvavuosi kun on niin lyhyt. Kyllä sitä ehtii siivota sitten myöhemminkin, elät nyt sitä arkea vauvan kanssa. Mutta, meillä kun taloudessa asuu muitakin lapsia, eikä pelkästään vauva. Minun verkkokalvoni näkevät punaista jos koti on epäsiisti. Tavarat väärissä paikoissa, hammastahnaa peilissä ja sängyt petaamatta. Mieli on levoton jos kotikin on. Siksi ahdistun usein päivittäin. Välillä menen niin äärirajoille, että vähät välitän siitä miltä täällä näyttää. Silloin en siivoa vaan odotan, että josko joku muu ahdistuisi ja siivoaisi mun puolesta. Sitä ei ole vielä tapahtunut. Muut pystyy elämään kaiken sen kaaoksen keskellä. Ja sitähän minä en ymmärrä.
Nyt kun arki on alkanut, olen hieman helpottunut. Aamupäivällä saan hieman omaa aikaa kun poika nukkuu päiväunia ulkona vaunuissa (tälläkin hetkellä). Ja rakastan tätä hiljaisuutta, kuulen omat ajatukseni ja pystyn ajattelemaan järkevästi (tosin näillä äitiaivoillani). Ja tämä vuodenaika on ihan paras, vielä riittää sopivasti lämpöä, mutta syksyn merkkejä on jo havaittavissa. Pieni vesisade ei haittaa yhtään, piristää mieltä sekä luontoa. Poikakin nukkuu parhaiten vesisateen ropinassa. Ja nyt näin yhtäkkiä tekee mieli lähteä jonnekin veden äärelle, kuuntelemaan koskien kohinaa ja puron solinaa. Tänä kesänä jäi minun retket tekemättä kokonaan ja sekös harmittaa ihan älytön. Siksi yritän ottaa kaiken ilon irti tästä syksystä ja miehen vapaista, jotta pääsisin luontoon rauhoittamaan mieltäni ja kehoani kesän stressitilasta. Ensi vuonna olenkin jo töissä ja lomalla vaan "normaalit" neljä viikkoa.
Lisäksi olen huomannut kesän aikana, että jotkut tyypit ovat vaan lipuneet pois mun elämästä tai heistä ole juurikaan kuulunut mitään. Sekin on luonut tietynlaisia tunteita, riitänkö tällaisena kuin olen? Olenko tarpeeksi hyvä ystävä tai kaveri? Toisaalta olen päättänyt, että en ole ihmisten kanssa tekemisissä, jotka luovat ylleni negatiivista energiaa. En myöskään hyväksy sitä, että minä olen aina se, joka ottaa yhteyttä ja kyselee kuulumisia.
Nyt huokaisen syvään, pistän silmät kiinni sekä kädet ristiin ja painan "Julkaise"- nappia. Kiitos blogini, että olen saanut oksentaa tämän pahan oloni ulos.
Kommentit
Lähetä kommentti